Missä olit kun… Helsinki 2012

Sunnuntaiaamujen klubit herättävät pahennusta naapurustossa, Corona täyttää 20 vuotta. Kallion kaduilla vietetään autiota mutta tunteikasta juhannusyötä.

Helsinki on maailman muotoilupääkaupunki, World Design Capital. Vuoden kunniaksi ja tapahtumapaikaksi Designmuseon takapihalle nousee väliaikainen WDC-Paviljonki.

Kesän tapaamispaikka on Musiikkitalon viereen valmistunut Kansalaistori, jonka vihreät pengerrykset keräävät piknik-porukoita ja koriskenttä on ahkerassa käytössä.

Ohjelmallisten after work -klubien kerrotaan tekevät tuloaan Helsinkiin. Laadukkaat viikonloppubrunssit ovat vakiinnuttaneet asemansa kaupungissa. Linnanmäelle avataan ravintolamaailma Kattila, jonka tavoitteena on tuoda kunnianhimoista laaturuokaa ja kaupungin parhaat keittiömestarit huvipuistoon. Erottajankadun ja Ludviginkadun kulmaan avataan yökerho Adams. Iso-Roballa herättävät pahennusta Playgroundin sunnuntaiset After Hours -aamubileet.

Huvila-teltassa soivat afrikkalaiset sävelet, kun maailmanmusiikin kestotähti Zap Mama palaa Helsinkiin ja Huvilaan seitsemän vuoden tauon jälkeen. Muita teltan afrikkalaisesiintyjiä ovat Simphiwe Dana ja Omara Moctar. Vuoden suomalaisesiintyjiä ovat muun muassa Kerkko Koskinen Kollektiivi ja Apocalyptica, jonka solisteina vierailevat Paula Koivuniemi, Anna Puu ja Mari Palo.

Toukokuussa järjestetään ensimmäinen Siivouspäivä, jossa kuka tahansa kaupunkilainen voi myydä tai antaa kierrätykseen vanhoja tavaroitaan tai vaatteitaan. Tapahtuma on ideoitu sosiaalisessa mediassa ja sen tuottaa Yhteismaa ry, jonka muita hankkeita ovat Illallinen Helsingin taivaan alla, Nappi Naapuri ja Parkkipäivä.

Eerikinkadun Corona täyttää 20 vuotta. Juhlavuonna ravintoloitsija, elokuvaohjaaja Mika Kaurismäki joutuu taistelemaan Coronan terassin anniskeluoikeuksista. ”Kun perustimme Coronan, Helsinki ei ollut kulttuurikaupunki, ja näyttää siltä, ettei se ole sitä vieläkään. On käsittämätöntä, että Helsingin keskustassa terassit sulkeutuvat iltakymmeneltä”, Kaurismäki tilittää Nyt-liitteessä.

“Juhannusaamuna Kalliossa ei ollut ketään, Vaasankadulla vastaan kävellyt pariskunta halasi minua”

MARIKA:

”Poikaystäväni ja minä päätimme jäädä kaupunkiin juhannukseksi, koska juhannuksen jälkeen matkustaisimme kuitenkin maalla ja kaupungeissa ympäri Suomen. Tekisimme reitin sukulaisten ja tuttavien mökkien sijaintien perusteella. Omallekin mökille muutamaksi viikoksi.

Ystäväni kutsui meidät mökilleen, yritin ehdottaa sitä, mutta poikaystäväni ei suostunut.

Otimme poikaystäväväni kanssa juhannusskumpat Torkkelinmäellä, yläpudessa, eli siinä pienessä puistikossa talojen katveessa, sisäpihalla. Puistossa oli hiljaista, kaikki olivat lähteneet juhannuksen viettoon maalle. Ystävämme käveli vastaan, tarjosimme hänelle skumppaa. Hän halusi ehdottomasti yhteisen ystävämme mökille, ja lähtikin autolla kohti maalaismaisemia ja järveä. Olisin halunnut mukaan, itketti, kun näin punaisen auton kaasuttavan kohti Hakaniemeä. Mutta olimme sopineet muuta. Emme voineet enää perua. Ystäväpariskunta odotteli jo.

Siirryimme Hakaniemenrantaan, jossa mietimme illan suunnitelmaa: tansseihin vai baariin. Puisto tyhjeni. Päätimme lähteä Kivinokkaan, jossa oli juhannustanssit. Siirtolapuutarhan perällä oleva uimaranta on kaunis.

Otimme taksin ystäväpariskunnan kanssa, ja päädyimme pimeälle, pitkälle metsätielle. Ei ollut enää lämmin. Kävelimme, juttelimme ja kävelimme, matka tuntui ikuisuudelta, meillä ei ollut juotavaa mukana. Mietimme, onko perillä ketään. Perillä Kivinokan hiekkarannalla ihmismeri otti meidät vastaan. Oli nuoria, koiria, mummoja, pappoja, lapsia. Aivan kuin lavatansseissa. Tunsin olevani maalla, vaikka Kalasataman rakennustyömaa näkyi hiekkarannalta.

Los Laajasalos, paikallinen bändi viritteli kitaroitaan, kokko sytytettiin. Löysin kassistani vielä pullon skumppaa, avasimme sen, ja odotimme bändiä.

Pakotin poikaystäväni tanssimaan bändin aloitettua, vaikka hän ei siitä pitänytkään. Strassipaitani kuulemma satutti ja raapi, eikä hän tanssinut kappaletta loppuun. Ystäväni tuli hänen tilalleen, ja hassuttelimme koko kappaleen ajan. Ostimme itse tehtyjä leipiä ja mehua viereisestä myyntikojusta. Suloiset vanhat naiset pitivät sitä, ja korviansa, kun bändi soitti.

Seisoin yksin meren rannalla, itketti taas. Olin onnellinen, ja vihainen. Poikaystäväni ei kestänyt tunteellisuuttani, olin hiljaa, etten loukkaisi.

Metsätie kotiin tuntui lyhyemmältä, juoksimme kilpaa kohti metroasemaa ystäväni kanssa.

Alkoi sataa, ystävämme lähtivät kotiin.

Päädyimme Puu-Vallilan Pikku-Vallila-baariin, joka oli tupaten täynnä. Ihmiset juttelivat keskenään pienessä tilassa, oli kuin jouluaattona baarissa, jotenkin erilaista, ihmeellistä, vähän hassua. Sitten tuttavien bändin treenikämpälle Vallilaan. SIellä jokaisen piti vuorollaan valita Spotifystä kappale, joka sopii tunnelmaan. En pitänyt tehtävästä, sillä läsnä oli muusikkoja, ja musiikkimakuni on mielestäni jäänyt 80-luvulle. Laitoin vuorollani Olavi Virtaa, josta muusikot innostuivatkin. Halusin olla cool, vaikka kotona kuuntelen Eppuja ja Juicea. Poikaystäväni virnuili sohvaltaan, hän tiesi, että olin varastanut kappalevalintani häneltä.

Ajattelin muiden valitsevan vaikeatajuisia, rytmiltään ihmeellisiä kappaleita, joita he analysoisivat viinilasi kädessä tuntikausia. Yllätyksekseni seuraavaksi vuoroon tullut muusikko laittoi Rihannan We Found Love -kappaleen, ja kaikki nousivat ylös. Tanssitaan!

Soitimme We Found Lovea ainakin seitsemän kertaa peräkkäin, eri versioina. Koitin halata poikaystävääni, mutta hän lähti vessaan. Halusi olla rauhassa.

Halusin rentoutua, kiedoin huivini söpön ja suloisen pojan kaulaan. Tanssimme kauan. Strassipaitani ei häirinnyt suloista poikaa, hän otti siitä muutaman koristeen taskuunsa. Poikaystäväni torkkui yksin, ei halunnut seuraa.

Ulkona satoi edelleen, oli kuuma ja hauskaa, poikaystävästäni huolimatta. Tuoleja kaatui, ja joku viinilasikin. Paitani repesi. Aamulla uupuneena lähdin kotiin kumisaappaissani. Aurinko paistoi. Poikaystäväni ei koskaan lähtenyt kanssani kotiin samaan aikaan, aina oli vielä hyvä meininki, vielä yksi tarina kerrottavana, vielä yksi kalja. Olin tottunut siihen.

Suloinen poika juoksi perääni kirkkaassa aamussa, halasi, halusi suudella. Olin surullinen siitä, että poikaystäväni ei taaskaan huomannut minua, suutelin pojan kanssa ja lähdin kotiin nukkumaan.

Normaalina kesäaamuna Kallio olisi ollut jo puolillaan ihmisiä, heräilemässä, ostamassa tupakkaa, kaljaa. Mutta juhannusaamuna siellä ei ollut juuri ketään. Vaasankadulla seisahduin, ja itkin, kirkkaassa valossa meikit tahriintuneena näytin kuulemma yksinäiseltä. Vastaan kävellyt pariskunta jutteli kanssani, molemmat halasivat minua ja toivottivat hyvää juhannusta.

Poikaystäväni ei tullut kotiin, vaan lähti matkailemaan Suomen halki ilman minua. Erosimme virallisesti muutaman viikon jälkeen.”