Missä olit kun… Helsinki 2001

It-kupla puhkeaa, digitaaliset tv-lähetykset alkavat ja Tuska-festari siirtyy Makasiineilta Kaisaniemen kentälle.

Lukas Moodyssonin Kimpassa-elokuva tulee ensi-iltaan. Nyt-liitteessä ilmestyy juttu, jonka mukaan Pariisissa toisensa tavannut mallipari Kim Herold, 21, ja Ninja Sarasalo, 18, ovat ehkä vain ystäviä.

Brittiläinen tyylilehti Wallpaper ylistää Yrjönkadun uimahallin saunaa. Kuumia yökerhoja ovat mm. Copacabana, Helsinki Club, Teatteri, 10th Floor, Tiger ja Highlight. Kanneltalon loppuunmyydyssä konsertissa esiintyy tyttöbändi Tiktak, sen laulajat ovat 15-17-vuotiaita. Muita pinnalla olevia bänditulokkaita ovat mm. The Crash, Tulenkantajat, Killer, Ritarikunta ja Manboy. Tehosekoitin-yhtye saa noin pari-kolmesataa viestiä päivässä, osin sähköpostin yleistymisen johdosta.

Huvilan ohjelmassa on Avanti! plays Humppaveikot, ja lavalle heidän kanssaan nousee tuttuja hahmoja, kuten Pekka Milonoff, Nylon Beat, Tuomari Nurmio ja Martti Suosalo.

It-kupla puhkeaa. Jaakko Rytsölä menettää yhdessä yössä 36 miljoonaa markkaa, kun Jippii Groupin osakekurssi romahtaa 90 prosenttia elokuussa. Rytsölän veljesten Lamborghineista on tullut koko it-kuplan symboleita. Niihin viitataan, kun puhutaan it-miljonäärien holtittomasta rahankäytöstä ja Helsingin mittakaavassa uudenlaisesta törsäilystä.

Kustannusosakeyhtiö Tammen tammiglögeillä nähdään mm. Risto Vahanen ja Seppo Fränti, jotka ovat juuri kirjoittaneet kirjan kokemuksistaan panttivankeina olemisesta Jolon saarella. Digitaalisten tv-lähetysten alkaminen syksyllä kasvattaa tv-kanavien määrän neljästä kolmeentoista.

Tuska-festivaali siirretään VR:n makasiineilta Kaisaniemen kentälle. Festivaali tuplaaa kävijämääränsä kymmeneentuhanteen. Kun juontaja kertoo yleisölle, että tapahtuma on loppuunmyyty, yleisö villiintyy ja nostaa tuopit ilmaan.

Modesty-kahviloihin Tennispalatsiin ja Sanomataloon on tullut soijalattea ja -cappuccinoa, ja nämä uutuudet maksavat 18 ja 20 markkaa kuppi.

”Flaijereita jaettiin ihan joka paikkaan: kaikkiin keskustan ja Kallion baareihin, suoraan pöytiin ja kädestä käteen”

JARKKO JOKELAINEN, The Flaming Sideburns -yhtyeen rumpali:

”Jo 1995 me oli päätetty alkaa pyörittämään omaa klubia Tavastian alakerrassa Semifinalissa. Klubin nimi oli Bama Lama Lu Parte-e-e! Ehkä elämämme parhaita oivalluksia. Saatiin kerättyä kaikki rokut kerralla yhden katon alle, ja bändi sai automaattisesti keikan kuukaudessa Urho Kekkosen kadulle, joskus kaksikin. Idea oli yksinkertainen: heti alkuiltaan pari bändiä, jotta jää mahdollisimman paljon aikaa jorata mahdollisimman parhaan levymusiikin tahtiin.

Ekoissa bileissä oli tietty Larryt, Bimbot ja Fleimarit, seuraavissa loput meidän kavereista, usein ulkomailtakin. Musa ei ollut päivän trendimusaa eikä puhkisoitettuja hittejä, vaan vanhaa ja uutta rock’n’rollia, soulia, rhythm’n’bluesia, lattaria – rytmimusaa ilman rajoja.

Ihan ensimmäisenä iltana käveltiin Semiin sisään ja katsottin lavan edessä olleita kahta pöytäryhmää. Noi saa lähteä, koska tarvitaan tanssilattia. Se oli tietysti ennenkuulumatonta pöyhkeyttä, sillä Hämäläisten talossa ei tuohon aikaan tanssittu. Yleisön piti asettua lavan edustalle arvostavaan puolikaareen seuraamaan illan esitystä. No, kyllähän jengi tanssi, kun ne laitettiin tanssimaan. Pöytiä ei ole vieläkään kannettu takaisin Semiin – konkreettisin saavutuksemme Helsingin klubirintamalla, ei epäilystäkään. Nuoremmat polvet kertoo, että nykyään Tavastialla on alkuillasta bändit ja yömyöhään jortsut. Kuulostaa tutulta.

Tuskin kukaan muistaa oliko eka ilta, joulukuussa 1995, täynnä. Tuskin. Mutta jatkossa tehtiin kaikki mahdollinen, että tupa oli tukossa. Käytännössä se meinasi ihan älytöntä juliste- ja flyerirumbaa – se oltiin keksitty jostain reissulta. Niitä lippusia ja lappusia jaettiin tuhansia, vaikka mestan virallinen kapasiteetti taitaa olla lähempänä sataa. Niitä jaettiin ihan joka paikkaan: kaikkiin keskustan ja Kallion baareihin, suoraan pöytiin ja kädestä käteen. Eikä me oltu ainoita. Kisa sähköboksien paraatipaikoista laskettiin tunneissa, ehkä minuuteissa. Kun julistekierrokselta palasi samaa reittiä takaisin, oma juliste oli jo saattanut jäädä jyrätyksi. Mutta se oli ainoa tapa promota.

Internet oli vielä paikka, josta printattiin sivu siltä varalta, jos se vaikka häviäisi yön aikana. Jos tekstarit oli keksitty, niistä ei ollut paljon iloa. Kellään ei ollut varaa kännyköihin.

Kyllä se toimi näinkin. Muistikuvien mukaan Semifinalin yhden illan lipunmyyntiennätys asettui jonnekin 274:n kieppeille. Ihan hyvin yksiön kokoiselta mestalta.

Vuonna 97 oli aika siirtyä yläkertaan Tavastialle. 2000-luvun taitteesta alkaen Tava oli ensisijainen paikka, ja se oli, tietysti, lopun alku. Tupa täyttyi ja kattaus koveni. Jonkin sortin huippu saavutettiin juhannuksen aatonaattona 2002, ku lauteilla oli puolentusinaa bändiä ja salissa 1200 ihmistä – monta sataa liikaa. Ruotsalainen The Hives oli just myynyt puoli miljoonaa levyä Amerikassa ja lensi sieltä suoraan Helsinkiin soittaakseen meidän bileissä. Hyvät kinkerit oli. Kesäpäivä. Salissa lämpöä oli ehkä plus 50, lavalla 100.

Bändejä oli 90-luvun puolivälin aikoihin paljon, joten myös Kallion kadut olivat täynnä eksyneen näköisiä muusikontapaisia. Ennen kuin Uudenmaankadusta tuli Helsingin catwalk ja Kalliosta Berliini, näiden samojen katujen varjoisilla puolilla saattoi törmätä rokuihin, rokkareihin, hämyihin, punkkeihin… you name it. Keskipiste oli Kallio ja sitä halkova Helsinginkatu.

’Sanovat, että tää on Stadin eurooppalaisin katu’, narisi Smackin Claude nasaalilla äänellään ennen kuin aika hänestä jätti. Hesarilta toiseen suuntaan päätyi Hämeentien Margariinitehtaalle ja toisessa suunnassa oli nykyisen Kutosen naapurikortteli eli Vihannestalo. Kaksi vanhaa teollisuusrakennusta, joihin ajautui suuri osa niistä bändeistä, jotka eivät mahtuneet Lepakkoon.

Vihannestalolle kävi huonosti. Se paloi. Kaupunkilegendan mukaan tulen alta yrittivät pelastaa soittimiaan muun muassa Fishfacesin pojat ja tiettävästi tämä oli ainoa kerta, kun yhtye nähtiin soittimet kädessä selvin päin. Margariinitehtaan kohtalo oli lähes yhtä ohrainen: 90-luvun laman tyhjentämät teollisuusrakennukset olivat oivallisia treenikämppiä, mutta kun talous alkoi taas vetää, ne jäivät ensimmäisinä lanan alle.

Meidän kämpässä taisi olla neljä bändiä, joskus ehkä enemmänkin: The Flaming Sideburns, Jack Meatbeat & UGS, Larry and the Lefthanded ja Thee Ultra Bimboos. Neljä sivuraiteille harhautunutta orkesteria, joilla oli suomirockin valtavirran kanssa tasan niin paljon tekemistä, että jossain seinän takana treenasi äänestä päätellen Don Huonot.

Kaiken lisäksi Radiomafia oli vakuuttunut siitä, että rokki kuolee – ellei nyt tänään, niin ainakin huomenna – ja tuuttasi teknoa. Laulettiin vielä englanniksi, mikä sai tilanteen näyttämään vielä epätoivoisemmalta. Ilmeisesti Suomessa elettiin jonkinlaista kasarin maailmanvalloitushuuman krapulaa ja suomen kieli ja Suomen-markkinat nähtiin ainoana mahdollisuutena. “Mitä te tollasta vanhaa paskaa soitatte”, sanoivat meistä.

Margariinitehtaalta jouduttiin siis evakkoon ja päädyttiin toiseen viimeisiään vetelevään työläiskaupunginosaan, Punavuoreen Uudenmaankadulle. Sieltä oli joku löytänyt hikisen kellariluolan, jonne ahtautui varmaan toistakymmentä bändiä. Me oltiin maan alla, mutta ei ihan ilman kosketusta ulkomaailmaan. Kellarissa ei ollut lainkaan niin sanottuja saniteettitiloja, joten jouduimme turvautumaan kulmakuppiloiden suomaan helpotukseen. Oli 90-luvun loppupuoli, ja nuo kuppilat olivat jotain just avattuja mestoja, sellaisia kuin Soda, Ysi ja suoraan meidän pään päällä ollut Tapasta.

Sitten luettiin lehdestä, että olimme keskellä kaupungin kuuminta uutta ravintolakeskittymää. Mitä me oltiin menty tekemään! Äkkiä takaisin Kallioon! Sieltä löytyi Vasikselta Heinähattu, joka oli suunnilleen yhtä lähellä kaikkien himaa ja sopivan kaukana Uudenmaankadun trendikkyydestä. Seinällä oli sukset. Pöydissä duunareita, yliopiston proffa, merimies ja rokuja. Entisestä kulmakuppilasta tuli täysiverinen rokkijuottola. Sellainen se on vieläkin, samat meidän sinne kantamat julisteet on seinillä 15 vuotta myöhemmin. Ensin pilattiin Punavuori, sitten Kallio. Siis suunta Kamppiin.

Sattui niin, että samaan seurakuntaan kuuluneen Branded Women -orkesterin Koutsi Koutala sai työnantajaltaan valtuudet perustaa oman baarintapaisen Fredalle. Fleimareiden maailmanmatkoilta takataskuun oli jäänyt mieliin niin monta ravintolainteriööriä, että olimme kädet ojossa antamassa ohjeita. Kitaristi-Suksi tarttui pensseliin ja maalasi uuden rokkijuottolan ääriviivat, muut kannoimme sisään kaiken liikenevän tilpehöörin. Paitamyyjämme sai työpaikan ja yleni ravintolapäälliköksi.

Vuonna 2002 Fredalla avatusta Bar Loosesta tuli Helsingin rokkiväen koti, ainakin muutamaksi vuodeksi. Ympäri sulkeutui, kun suurimmat sankarimme löysivät paikalle. Talutimme MC5:n kitaristin Wayne Kramerin ihmettelemään kuvaansa seinällä. The Stooges katsoi asiakseen poiketa kylässä ja Iggy Popin punaviinilasi on yhä vitriinissä. Punkrockin vuonna 1964 keksinyt The Sonics järjesti uuden levynsä maailmanensi-illan Helsingissä.

Se oli loppusoittoa noin kymmenen vuoden aikakaudelle, joka hiipui omia aikojaan. Osalliset olivat liian kiireisiä remutessaan maailmalla. Sitten alkoi tulla lapsia, ja lopun voi arvatakin.

Ja käteen jäi? Likimain sata keikkaa Urho Kekkosen kadulla. Ravintoloita, jotka jatkavat entistä elämäänsä, vaikka syylliset ovat kadonneet. Bama Lama vaipui koomaan, mut rokki- ja punkkibileitä syntyi tilalle. Ennen tarvitsi järjestää hyvät bileet itse, että kuuli edes kerran kuussa hyvää musaa. Nyt tiskijukat soittavat niitä samoja levyjä Helsingin kuppiloissa viikonloppuisin kilvaksi saakka.”