Missä olit kun… Helsinki 1999

Vanhasta Tennispalatsista remontoitu viihdekeskus Tennari avataan, ravintoloista saa tuorepastaa ja Lepakko puretaan.

Helsingissä on arviolta noin 110 etnistä ravintolaa. Niitä on etenkin Punavuoressa, Kampissa, Kalliossa ja Töölössä. Ulkomaalaisväestön osuus kaupungissa on edelleen suhteellisen pieni, alle viisi prosenttia. Kaupungilta luvan saaneita terasseja on yli viisisataa mutta ulkotarjoilun sääntöjä kiristetään hieman, sillä kaupunki rajaa asuintaloissa sijaitsevien ravintoloiden terassien aukiolon kello 22:een. Sääntömuutoksen taustalla on ”asukkailta saatu palaute”.

Ravintola Kasvis täyttää 25 vuotta, ja sitä juhlitaan Vanhalla elokuussa. Aleksis Kiven kadulle perustetaan Jocke’s Pasta Factory, joka toimittaa tuorepastaa kolmellekymmenelle Helsingin trendiravintolalle. Parmesan-juusto maksaa Stockmannilla kimpaleina ostettuna 158 mk/kilo.

City-lehden ravintolaäänestyksen voittaa Papa Giovanni. Kahvila-kategorian kärki on pysynyt vuodesta toiseen samana, mutta nyt kaupunkiin on tullut Wayne´s Coffee, Meteori Café ja Panorama. Maxillin isäntä Nalle Hammar avaa kahvilan remontoituun Tennispalatsiin. City-lehti arvelee, että Tukholmassa näkyvä kahvilabuumi valtavine kuppeineen on seuraava suuri asia Helsingin ravintolaelämässä.

Musiikkitalon suunnittelukilpailun ensimmäinen vaihe järjestetään. Keskustelu Töölönlahden alueen rakentamisesta ja kaavasta kiihtyy.

Tennispalatsin elokuvakeskuksen ovet avataan helmikuussa. Uusitussa Tennarissa on neljätoista salia, 2697 asiakaspaikkaa, kahviloita, ravintoloita ja Helsingin kaupungin taidemuseo sekä Kulttuurien museo. Vuoden 1999 heinäkuussa useammalla taloudella on matkapuhelin kuin lankapuhelin.

Don Huonot eli Donkkarit nousee Huvila-teltan lavalle kahtena iltana. Yhtyeen Tähti-albumi on kevään ja kesän listasuosikki. ”Tuulee, kun sinä olet tuuli, ja minä olen höyhen sun vietävänä, tuulee, kun kaupungissa tuulee…”

Lepakossa järjestetään lokakuun lopussa kahdeksan päivät bileet nimellä Lepakon loppu.

“Me katsottiin vierestä, kun Lepakko hajotettiin”

PAULA SALOVAARA, Lepakkoradio:

”Tämä koko Lepakkoradiohan liittyi Lepakon historiahankkeeseen: oli tarkoitus tehdä kirja, radiodokkari, tv-dokkari, cd-romppu, ja sit tehtiinkin myös radio. Christian Moustgaard, joka on aina keksinyt kaikki ideat, kysyi: tehdäänkö vielä yksi radio?

Elmu oli muuttamassa pois, Radio City oli jo muuttanut Kaapelille ja Lepakko oli aika tyhjillään. Tiedettiin, että kohta se puretaan.

Radion kanssa alkoi hirveä säätö. Me kasattiin ohjelma Axa Sorjasen kanssa. Kerättiin jengiä, soiteltiin ihmisille, pyydettiin mukaan Maria Veitola, Aleksi Pahkala, Kaukolampi ja Vilunki, Jonna Tervomaa, Maaretta Tukiainen, Juha Tynkkynen, Wallu Valpio, Rosa Liksom, Uude Kojola, Alex Nieminen, Jone Nikula, Baba Lybeck, Juha Tynkkynen…. Lopulta meitä oli sata ihmistä.

Lepakkoradio pyöri 22.-31. lokakuuta, ja ohjelmakartta tietenkin laadittiin tunnin tarkkuudella. Idea oli, että kerätään ihmisiä, jotka oli olleet vanhassa Radio Cityssä töissä – meillä oli vahva nostalgia sitä kohtaan – mutta samalla oli ajatus, että tehdään jotain uutta. Tehtiin aamuohjelmia, joissa oli tosi epätodennäköisiä pareja juontajina, puheohjelmia oli paljon, ja kymmenen päivän radiossa oli jopa uutiset!

Tää oli yks ihana hetki:

Me rakennettiin studiota Lepakkoon. Pihaan tuli taksi, ja sieltä astui esiin Seppo Syrjänen. Seppo oli ollut mukana pystyttämässä Radion Cityn verkkoa aikanaan, ja nyt se kaarsi pihaan ja sanoi: ’Otin lomaa töistä viikoksi, ajattelin, että tarvitsette minua.’ Tää oli varhaista tietokoneaikaa, koneet kaatuili koko ajan mutta siellä se Seppo istui ja teki duunia! Se hoiti koko Lepakkoradion it-puolen omalla lomallaan. Ihan mieletöntä.

Lepakkoradiossa oli erityisen hauskaa totaalinen kannamme kortemme kekoon -fiilis. Mitään yhteisöllisyys-sanaa ei silloin vielä käytetty, mutta siitä kai oli kyse. Läheskään kaikki eivät tunteneet meitä tai olleet meidän kavereita, ne vaan tuli tekemään hommia.

Vuoden 2000 pressanvaalit oli lähellä, ja Lepakkoradiossa haastateltiin läpi kaikki ehdokkaat. Jari Sarasvuo haastatteli Tarja Halosta. Haastattelu tehtiin Säätytalolla ja lähdin mukaan äänimieheksi. Halosesta tulikin sitten presidentti, mutta parhaiten jäi silti mieleen Elisabeth Rehnin haastattelu.

Rehn tuli haastatteluun Lepakkoon ja osoitti tajutonta maailmannaiseutta: sinne se purjehti kellariin – se oli hirvee mesta! – ja odotteli omaa vuoroaan. Lepakossa pörräs aina mieletön määrä outoja tyyppejä, koko ajan paukkas sisään jotain huumehörhöä tai kaupunginvaltuutettua. Tällä kertaa siellä oli joku jätkä, joka halusi näyttää Elisabeth Rehnille valokuvanippua. Ne kuvat oli veistoasioita, joita tää heppu oli tehnyt työllistymiskurssilla. Koko tilanne oli ihan absurdistanista: Elisabeth Rehn katsoo Lepakon kellarissa veistokuvia ja on täynnä kiinnostusta näihin valokuviin.

Seurasin tilannetta vierestä ja ajattelin, että jo tän takia tää radio kannatti tehdä.

Lepakkoradio oli suurelta osin sellaista, että tulipalo seurasi toista. Mulla ei ole vieläkään kännykässä tekstiviesteissä äänet päällä, koska Lepakkoradiota tehdessä opin, että kilahdus kuuluu viiden minuutin välein ja aina siellä on ongelma: viranomaiset ei anna lupaa, joku peruu ohjelmaan tulon, joku nukkuu pommiin.

Lepakossa oli loppuajan constant-bileet käynnissä. Lukuisia viimeiset juhlat Lepakossa –juhlia. Sitten oli ne ihan viimeiset, meidän karonkka, niin sanotussa isossa salissa. Se oli niin haikeeta! Mä olin ollut viis vuotta Radio Cityn uutis- ja ajankohtaistoimittajana, tehnyt töitä Lepakon kellarissa. Silloinkin kun olin raskaana, oksensin kerran aamulla rampin seinälle ja jengi luuli, että siellä on ollu jotkut mielettömät bileet, kun multa oli lentänyt splätterit seinään.

Lepakkoradiossa ei ajateltu, tehdäänkö me isoa asiaa tai pientä asiaa. Me ei mietitty yhtään, miltä tää näyttää nyt tai myöhemmin, tai mitään… ei ollut somea, mikään tekeminen ei edes ollut näkyvissä.

Kukaan ei ansainnut Lepakkoradiosta rahaa, ei Elmu, ei ykskään tekijöistä, nobody. Kaikille tekijöille annettiin Lepakkoradio-t-paita.

Kun Lepakko purettiin, meitä oli vain pieni joukko katsomassa sitä. Seistiin siinä nurmikolla, jolla pultsarit ennen pelasivat futista kesäisin ja tuijotettiin, kun meidän entistä työpaikkaa alettiin moukaroimaan. Sisällä oli valot ja me nähtiin, kun siellä ajoi Bobcat. Siellä se hajotteli meidän asioita! Näin, kun se jyräsi studion, jossa olin ollut pitkään töissä, ja tuli olo, että älkää hajottako meidän taloa! Siinä se meni, yksi aikakausi loppui. Oli haikeus mutta olin samaan aikaan kauhean iloinen, että menin sinne töihin ja että tehtiin myös Lepakkoradio. Se oli viimeinen asia, joka siinä talossa tehtiin.”

Paula Salovaara on nykyään toimittaja ja yrittäjä. Hän on myös Radio Helsingin perustaja. Radio Helsinki syntyi Lepakkoradion jatkeena syksyllä 2000.