Missä olit kun… Helsinki 1998

Ankkarock on vielä ilmainen, Dingo tulee taas ja helsinkiläiset opettelevat café latten ja au laitin eroja.

Ankkarock elää kulta-aikaansa. Ilmaistapahtumassa käy viikonlopun aikana 50 000–70 000 ihmistä. Vantaan Korson urheilukentällä ei ole koskaan ollut niin paljon ihmisiä kuin Don Huonojen esiintyessä. Seuraavana vuonna festivaali muuttuu maksulliseksi ja yleisömäärää rajoitetaan.

Hampurilaisketjut leviävät kunnolla Suomeen 90-luvulla. 1998 koko Suomessa on yli 250 Carroll’sia, McDonald’sia, Hesburgeria ja Rollsia.

Taiteiden yössä julkaistaan Helsinki graffiti -kirja ja Helsingin 450-vuotisjuhlavuotta ennakoiva graffitien puhdistuskampanja käynnistyy. Huvila-teltassa vietetään ensimmäistä kertaa perhepäivää. Iltakonserttien esiintyjissä on kovia kotimaisia nimiä, muun muassa HIM ja Ultra Bra.

Pertti Neumann Nieminen täyttää 39 vuotta ja Dingo esiintyy Areenassa lokakuussa. Konsertin aikana voi rusettiluistella. Kristian Smeds ja Esa Leskinen ovat 28-vuotiaita ja ohjaavat molemmat tänä syksynä Anton Tshehovin Vanja-enon.

Biojätteen kierrätyspakko astuu voimaan Helsingin ydinkeskustassa. Tutkijat Johanna Mäkelä ja Taina Rajanti laskevat, että Senaatintorin, Kauppatorin ja Hietalahdentorin muodostamassa kahvilakolmiossa on yhteensä nelisenkymmentä kahvilaa. Stockan delissä, Café Javassa ja Lasipalatsin Meteorissa aletaan myydä amerikkalaisia bageleita eli baakeleita. Lasillinen glögiä maksaa Helsingin Kappelissa 23 mk, Ekbergilla 20 mk ja Strindbergilla 25 mk.

”Asiakkaat suuttuivat, kun espresso on niin pieni”

JESSICA PARLAND-VON ESSEN, kahvilanpitäjä:

”Me oltiin menossa naimisiin ja perustamassa perhettä 90-luvun alkupuolella, kun mun mies kysyi: Mitä sä oikeesti haluaisit tehdä? Mikä on sun unelma? Mä toteutan sen.

Sanoin, että sellainen paikka olis mun mielestä ihana, jossa olis kirjoja ja kahvila. Me oltiin historian opiskelijoita, meillä ei ollut mitään kokemusta kahviloista eikä oikein mitään esikuvaakaan mielessä. Mies marssi pankkiin ja me lainattiin 30 000 markkaa kahvilan perustamiseen. Bisnespläni? Ei meillä mitään sellaista ollut!

Kirjakahvila Pieni Kirahvi perustettiin 1991 mutta terveystarkastajan mielestä siellä ei saanut edes tarjota kahvia. Myymisestä puhumattakaan. Ei ollut koneellista ilmanvaihtoa ja mitä kaikkea ne olisivatkaan halunneet… Kirjamarkkinatkin olivat hankalat, olisi pitänyt olla pankkitakuita ja varastoja, niinpä me hankittiin kirjoja ulkomailta. Tällaiset asiat ovat nykyään paljon helpompia, ainakin osin EU:n takia.

Kirahvin jälkeen perustimme Cafe Kafkan remontoituun Svenska Teaterniin. Siellä sai myydä kahviakin. Tukholmaan oli tullut vähitellen jenkkiläistä kahvilakulttuuria, Waynesit ja tällaiset, mutta ero Helsinkiin oli iso. Täällä asiakas saattoi suuttua, kun espresso on niin pieni! Tyttöparat tiskin takana yrittivät selittää, että tällaista espresso on. Meillä oli alusta asti erikoiskahveja myynnissä, vaikka niiden myynti oli pientä ja kahvilaite oli joku ihan pelle kotikone.

1998 meidän firmassa oli jo kuusi osakasta ja monta kahvilaa: Cafe Kafka Svenska Teaternissa, Java Iso-Roballa, Bar Cafe Panorama Lasipalatsissa… Kahvilat lähtivät rullamaan ja EU:n myötä kaupankäynti vaikka Italian tai Ruotsin kanssa tuli helpommaksi. Me tuotiin Ruotsista kahvikuppeja ja esimerkiksi teepalloja, joilla teen sai hauduttaa itse. Italiasta tuotiin kahvikoneita ja kahvia. Java ja Panorama olivat amerikkalaistyylisiä kahviloita ja niissä myytiin maustekahveja, baageleita ja smoothieta. Noihin aikoikin mieheni ja Toni Ilmoni perustivat nykyiselle Yliopistonkadulle myös Café Stradan. Siellä pyöri stand up -komiikkaa, esimerkiksi club Krapula.

Kun Iso-Roban Java perustettiin 1997, avajaiskutsussa sanottiin, että ‘Café Kafkan perustanut kaveripiiri on laajentanut toimintaansa’. Meitä oli tosiaan omistajina kaveripiiri: me, ekonomian opiskelija, arkkitehti… Kaikki saivat lapsiakin suunnilleen samanikäisinä. Kahvilayrittäjien yhtiökokoukset oli sellaisia, että mentiin uimaan ja syömään perheiden kanssa.

Ei me olla koskaan itsellemme saatu rahaa näistä kahviloista, ollaan vaan investoitu aina seuraavaan. Meillä on ollut ideologinen ajatus: on haluttu edistää kahvila- ja kaupunkikulttuuria. 90-luku oli sellaista, että mä opiskelin, mies jäi töihin firmaan, hankittiin lapsia, välillä olin töissä, välillä taas kotona. Oli köyhää mutta hauskaa.

Joskus 1998 me kuultiin, että Kanniston leipomon Kaarina Vuolteenaho siirtyy eläkkeelle. Se oli ihana leipomo ja Kaarina suostui onneksi myymään leipomon meille. Niin että nykyään olemme mukana Kanniston leipomossa ja Kaffecentralenissa, joka kouluttaa baristoja ja tuo kahvia ja kahvilalaitteita.

Alkuvuosina oli helppo tehdä parempi kahvila kuin muilla, kun lähtötaso oli niin huono. Mutta taso on noussut vähitellen. Meidän versio ja konsepti on ollut keskieurooppalaisen ja amerikkalaisen kahvilan ja kahvilakulttuurin yhdistelmä. Emme ole monistaneet samaa kahvilaa eri tiloihin, vaan tehneet aina tilan näköisen kahvilan.

Tämä uusi kulttuuri on syntynyt, kun meidän kaltaiset yrittäjät ovat tuoneet vaikutteita ulkomailta ja toteuttaneet omia visioita. Tietenkin asiakkaatkin ovat alkavat matkustelemaan ja löytäneet kahvilat ja kahviharrastuksen. Jo 90-luvun lopulla kahvilatrendiksi nousi myös vihreä aate ja fair trade. Mekin tehtiin ciapatta luomuvehnäjauhoista, mutta ei saatu mainostaa sitä, sillä koko leiväntekoprosessia ei oltu luomusertifioitu.

Me oltiin ensimmäisiä kahviloita, jotka käytti nimeä barista. Idea ei ollut snobbailla, vaan olla ylpeitä ammattitaidosta ja levittää tietoa ja kahvikulttuuria kaikille, jotka ymmärtää hyvää makua ja fiilistä.

Kahvilakulttuurissa Suomi juoksi eron muuhun maailman kiinni 90-luvulla. Enää ei ole mitään sellaista, että pitäis mennä Jenkkeihin tai Ruotsiin katsomaan mallia. Ystävän kanssa olen tosin miettinyt, voisiko Pietarin kahvilakulttuurista tuoda jotain meille?”

Jessica Parland-von Essen työskentelee nykyään historian tutkijana. Hänen miehensä on ollut Kaffecentralenin toimitusjohtaja ja on nyt sen osakas ja hallituksen jäsen.