Missä olit kun… Helsinki 1996

Kesätanssien kuningas on Jari Sillanpää, ”tuhlaviikot” saavat jatkaa ja Punavuoresta tulee esihipstereiden mekka.

Uudenmaankadun Soda avataan juhannuksena 1996. Samoihin aikoihin aloittaa myös Ysibaari, viralliselta nimeltään Café Bar No 9. Uudenmaankadulla alkavat hengata muotialan ihmiset, mainostoimistojen työntekijät ja muu trendiporukka. Syntyy Punavuori-ilmiö.

Seta kustantaa kirjana Rainer Hiltusen gradun, jossa käsitellään homojen ja lesbojen asemaa yhteiskunnassa. Hiltunen arvioi, että samaa sukupuolta olevat voivat rekisteröidä suhteensa “lähivuosina”. Lopullinen tavoite on avioliitto-oikeus.

Vuoden 1995 tangokuningas Jari Sillanpää vahvistaa City-lehden haastattelussa olleensa toinen salmiakkikossun keksijöistä. “Ollessani baarimikkona Silja Symphonylla mä vaan aloin räpläämään karkkien ja viinan kanssa, ja turkinpippureiden avulla syntyi salmiakkikossu.”

Helsingin yliopiston iltamissa esiintyy illasta toiseen uuden ajan kisällilauluja tekevä Punatähdet, ja kaksikko Jan Erola ja Jaakko Lyytinen suunnittelee omakustannekasettia taistolaislaulu-parodioistaan. Helsingin yliopistolla opiskelee noin 1200 ulkomaalaista.

Juhlaviikkojen edellisen vuoden talouskatastrofi kulkee nimellä ”tuhlaviikot”. Esa-Pekka Salosen johtamat festivaalit ovat vaakalaudalla budjettiylityksen vuoksi, mutta juhlia kuitenkin jatketaan. Huvilassa esiintyvät suurten maailmantähtien sijaan esimerkiksi Avanti! ja Trio Töykeät.

Kiasman peruskiven muuraustilaisuudessa toukokuussa pääministeri Paavo Lipponen esittää toiveen siitä, että “nykytaiteen museon tienoosta Töölönlahdella tulisi helsinkiläisten olohuone vastapainoksi suomalaisten juhlasalille Senaatintorille”.

”Katsoin sitä jengiä ja ajattelin, että en koskaan tule kyllästymään tähän klubielämään”

MARIA VEITOLA:

”Olin tohon aikaan Corona-baarissa ja Radio Cityssä töissä. Asuin Fabianinkadulla 17 neliön kirppukämpässä ja Helsingissä oli ehkä kolme kivaa baaria. Corona, Imaamin Keinutuoli ja Antiokia Atabar. Kun Uudenmaankadulle perustettiin Bar-baari, se oli hämmentävää. Se oli tylsistä tylsin katu, no man’s land. Oli ihmeellistä, että sinne tuli tämmöinen minipieni baari, joka oli ihan täynnä: oli Lepakon jengiä, Nylonin jengiä, kaikenlaista taideporukkaa.

Barin omistajat avasivat sitten Bar 9, ja samana vuonna avattiin Uudenmaankadun ja Annankadun kulmaan Soda. Barin tilalle tuli Tapasta. Mulle, jolla parikymppisenä ei ollut rahaa oikein mihinkään, oli suuri hämmästys se, että ihmiset alkoivat käydä näissä baareissa lounaalla: että oli varaa syödä ulkona kaksi kertaa päivässä. Barissa oli joku hemmetin hunajapasta, Bar 9:ssä nuudeleita, kanapasta – ja korianteria! En ollut ikinä ennen syönyt korianteria.

Opiskelin yliopistolla kotimaista kirjallisuutta, mutta Corona tuntui niin paljon enemmän elämältä. Opin siellä ihmisistä ja elämästä vaan sillä että istuin siellä baarissa ja tsiigasin jengiä, ihmettelin että kaikenlaista mörköilijää ja erikoistaiteilijaa täällä pyörii: Tixat, Njassat, Kimmo Helistöt – ne on just sitä porukkaa joka siellä aina luuhasi. Me tehtiin noihin aikoihin Sue Ellen -lehteä, jota jaettiin näissä baareissa ja joissain vaatekaupoissa.

Uudenmaankadulla velloessa sai kyllä kulumaan hirveesti aikaa. Oli Soda, Fiba, josta sai kymmenellä markalla mustikkashotteja, Tapasta, Bahia, Kultainen härkä. Myöhemmin tuli vielä Erottaja, Jump Inn, Kerma, Liekki. Kerran mulla oli synttärit, ja ystäväni Minttu mietti, mitä keksisi mulle synttärilahjaksi. Sitten se oli keksinyt teettää suurennoksia meidän etelänmatkan kymppikuvista ja liisteröidä ne yöllä Uudenmaankadun sähkökaappeihin – että varmasti näkisin ne matkalla kotiovelta Sodaan ja Uudenmaankadulle.

Yhden kesäviikon muistan erityisesti. Yhtenä iltana vaan Sodaan jäi joku jengi, kaikkein coreimmat tyypit, bailattuaan jo koko viikonlopun. Mä lähdin sieltä jonnekin jatkoille, ja päädyin sitten juhlimaan koko seuraavan viikon. Nukuin vaan eri paikoissa aina päivät ja illalla jatkettiin eteenpäin. Sellainen lössi, joka siirtyy paikasta toiseen, ja jostain tulee uusia tyyppejä. Sehän on ihana tunne, että sulla on randomporukka, jotka on sen viikon ajan sun parhaita ystäviä. Muu kaupunki ympärillä käy töissä ja tekee järkeviä asioita, mutta noiden kanssa sulla on sellanen tolkuton yöjuoksumeininki.

Soda tuntui auetessaan 1996 ihmeelliseltä, kun siinä oli isot ikkunat auki kadulle. Siihen asti baareihin oli kuulunut se, että ikkunat on teipattu kiinni, jotenkin shady business. Mutta Sodassa istuttiin oikeesti näyteikkunassa. Sodan vessassa mulle tehtiin napalävistys. Mä olin vaan sopinut jonkun lävistyspäällikön kanssa, että se tulee sinne työkalupakkinsa kanssa. Muistan ajatelleeni silloin tosi vahvasti – tää on tapahtunut just Sodassa – nauttinut elämästä ja katsonut sitä jengiä ja miettinyt, että mä en ikinä tule kyllästymään tähän klubielämään. Että mä jaksan tätä ikuisesti, pvc-housuissa vaan. Miten väärässä olin.”

Nykyisin Maria Veitola työskentelee mm. Radio Helsingin päätoimittajana.