Missä olit kun… Helsinki 1995

Lasipalatsissa kurkistellaan Jyrkin studion ikkunoista, Sörnäisissä kinastellaan rallikisojen metelistä ja Radiohead esiintyy Huvilassa. Kaupunkikulttuurin tutkija näkee Helsingissä ”positiivisen energian alkuja”.

Tokoinrantaan pystytetään arkkitehti Roy Mänttärin suunnittelema Huvila-teltta. Teltta on osa Esa-Pekka Salosen johtamien Juhlaviikkojen uudistuksia ja siellä esiintyvät esimerkiksi Massive Attack ja Radiohead. Vuoden 1995 Juhlaviikkojen ohjelmalla ei ole teemaa. ”Meidän aikaamme tullaan myöhemmin kuvailemaan monimuotoisuuden ja yltiöpäisen yksilöllisyyden käsittein”, kirjoittaa Esa-Pekka Salonen Juhlaviikkojen kirjan esipuheessa.

Helsinki käynnistelee kulttuurikaupunkihanketta. ARS 95 -näyttely pidetään Ateneumissa, sen jälkeen Ars siirtyi Kiasmaan. Sörnäisissä järjestetään ensimmäinen Helsinki Thunder -rallikisa.

Elokuva Apollo 13 saa Suomen ensi-iltansa ja sen näkee ensimmäisen kolmen viikon aikana 127 000 suomalaista. Vuosaaren Meri-Rastila on Helsingin kansainvälisin kaupunginosa: ulkomaalaisia on yli seitsemän prosenttia. Lähiössä järjestetään monikulttuurisia tapahtumia.

Nuorille suunnatun iltapäiväohjelma Jyrkin ensimmäinen lähetys on 1. syyskuuta. Suoraa lähetystä tehdään Lasipalatsin studiosta viisi kertaa viikossa. Helsingin Sanomien Nyt-liite alkaa ilmestyä marraskuun alussa. Tuolloin Suomen hittilistan kärjessä on Ace of Basen Lucky Love. Mikonkadulle on hiljattain avattu Planet Hollywood, jossa asiakkaita kuulutetaan pöytiin amerikkalaistyylisesti: etunimi ja sukunimen ensimmäinen kirjain.

Helsingin yliopiston opiskelija harrastaa esiaviollista seksiä keskimäärin 2-3 kertaa viikossa eikä pidä sitä syntinä, kertoo Nyt-liite.

”Ennen vapautumisen alkua Helsingissä oli vain sääntely ja onneton kahvilakulttuuri”

TIMO CANTELL, kaupunkikulttuurin tutkija:

”Yks mitä kadun vuodelta ysiviis on se, etten mennyt Huvila-telttaan. Siellä oli Radiohead, enkä ollut edes ulkopuolella kuuntelemassa! Olin asunut Englannissa ja muka niin kyllästynyt britti-indie-skeneen, etten herännyt siihen, ettei Radiohead tule enää ikimaailmassa tänne.

Vuonna 1995 yritin sopeutua elämään Suomessa oltuani kolme vuotta Englannissa. Helsingissä oli positiivisen energian alkuja, vaikka toisaalta laman pitkä varjo väijyi yllä. Tarkkailin tilannetta osin Helsingin kaupunginhallinnon sisältä, sillä oli aloittanut tutkijana Helsingin kaupungin tietokeskuksessa. Siellä näin esimerkiksi Euroopan kulttuurikaupunkihankkeen käynnistymiskuviot. Viimeistelin samalla väitöskirjaa, joka liittyi 80-luvun ja 90-luvun kaupunkikulttuurisiin muutoksiin ja kaupunkitilan avautumiseen.

90-luvun puoliväli oli Helsingissä toisen vapautumisen aallon aikaa. Oli vielä häntiä kontrollimaailmasta, mutta henki oli se, että avaudutaan ja otetaan vaikutteita muualta maailmasta, erityisesti läntisestä Euroopasta, vaikkapa Pariisista ja Madridista.

Ensimmäinen vapautumisen aalto oli 80-luvun lopulla, ja sitten tuli lama, joka osaltaan avasi katutilaa. Kun pankkeja kaatui, vapautui katutason konttoreita, joihin avattiin kahviloita. Sitä ennen olisi ollut mahdotonta ajatella, että niillä vuokrahinnoilla olisi voinut pystyttää kahvilan.

Kahvilat tarjosivat uusia tiloja olla sosiaalinen. Laman takia ihmisillä ei ehkä ollut rahaa lähteä ulkomaille, mutta kahvilakin tarjosi pienen matkan toisenlaiseen maailmaan. Samaan tapaan toimivat kalaravintolat (mm. Töölön Janoinen Lohi ja Tennispalatsista myöhemmin Runeberginkadulle siirtynyt Vastarannan kiiski). Niissä pääsi kokeilemaan muutakin kuin suomalaista lageria.

Tätä aikaa ennen meillä oli oikeastaan vain sääntely ja onneton kahvilakulttuuri.

90-luvun loppupuoli oli sen etsimistä, millaisia palveluita kaupungissa tarjotaan. Liike lähti kansalaisista: tuntui, että kontrollimekanismi, joka oli ollut kaupungin ja valtion hallussa, antoi periksi. Mentaalisesti oli tärkeää, että kaupunki pystytti kylttejä: kaikki mikä ei ole kiellettyä, on sallittua, tai että nurmikolla käveleminen sallittu. Ennen oli ollut toisinpäin: kaikki mikä ei ole erikseen sallittua, on kiellettyä.

Helsingissä alkoi tapahtua urbanisoitumista. Kokeiltiin, mitä on olla kaupunkilainen.

Taiteiden yö oli syntynyt jo -89 ja se laajeni vuosi vuodelta. Siinä haaveiltiin eurooppalaisesta metropolin elämästä: että ainakin yhtenä iltana vuodessa kaupat, kapakat ja museot ovat auki myöhään.

EU-lainsäädännön kautta tapahtunut ravintoloiden avaaminen kilpailulle muokkasi ravintolakenttää. 80-luvullahan sanottiin, että jos sai ravintolaluvan eikä ollut aivan surkea bisnesmies, tuli miljonääriksi. Silloin ei kilpailtu hinnoilla. EU pakotti kilpailuun ja alkoholin hintakin alkoi vaihdella. Ennenhän aina joku alkoholikontrollitaho määritteli, mikä on oluen minimihinta ja lopputulos oli, että olut maksoi aina saman verran, kunnes alkoi tulla hintakilpailua. Juuri tässä 90-luvun puolivälin tienoilla Helsingissä alkoi saada baaristakin kohtalaisen edullista olutta.

Olen itse sosiologi. Professorini Risto Alapuro kuvaa suomalaisia sanomalla, että silloinkin kun järjestämme laittoman lakon, ilmoitamme siitä poliisille. Meihin on sisäänrakennettuna luottamus siihen, että viranomaiset ovat luotettavia ja toimivat fiksusti. Meillä ei oikein ollut keinoja haastaa järjettömyyksiä ennen kuin ihmiset rupesivat matkustamaan, käytiin Espanjan lomarannikolla ja nähtiin erilaista kaupunkielämää. Vapautuminen osoitti, että on mahdollista elää toisenlaista elämää.

Alkoholin suhteen meillä on lisäksi vuosikymmeniä vanha tutkimusperinne, jonka perusväite on: jos halutaan, että ihmiset juovat vähemmän, alkoholin saatavuutta täytyy rajoittaa. Tähän taas on kaksi keinoa: aukioloajat ja hinta. Kontrolli näkyi baareissa ja ravintoloissa. Alkoholitarkastajat istuivat pöydissä ja oli paljon sääntöjä. Richard’s Pub (1969-1992) Rikhardinkadulla oli Helsingissä ensimmäisiä olutravintoloita, joissa oli himpun verran vapaampaa. Sai mennä baaritiskille tilaamaan ja siirtyä oluen kanssa itse pöydästä toiseen. Tää oli aikoinaan, 70-luvun loppupuolella, aivan vallankumouksellista.

Helsingissä on ollut kaupunginosatapahtumia pitkään, ainakin pidempään kuin mielikuvat antavat ymmärtää. Kun ei ollut sosiaalista mediaa, tiedonsaanti oli erilaista, tapahtumat olivat paikallisia, oltiin vaikkapa Käpylässä.

Ja kirpputorit! Ne olivat hyvin tärkeitä ja vapauttivat keskusliikkeiden kontrolloimaa valikoimaa ja kaupantekoa. Oli Hietsu, ja laman myötä tulivat eri liikkeiltä vapautuneet, joskus isotkin tilat, jotka korvattiin kirppareilla.

Helsingin ajaminen Euroopan kulttuurikaupungiksi alkoi virallisesti 1995. Se keskustelu oli melkeinpä keskeisempää kuin se kulttuurikaupunkina oleminen. Keskusteluhan alkoi niin, että pohdittiin, voiko Helsinki edes uskottavasti olla kulttuurikaupunki, koska täällä kustaan pitkin poikin katuja ja bisnesmiehet käyttävät pukujen kanssa valkoisia tennissukkia. Me koettiin olevamme alakynnessä suhteessa Eurooppaan. Urbaani itsetuntomme oli tosi heikko. Oli sellaistakin puhetta, että tämä on niin surkea kansakuntakunta, että olemme kulttuurikaupungin vastakohta.

Kulttuurikaupunkihakemuksen ympärillä käyty keskustelu kertoi identiteettikamppailusta: millaiselta halusimme näyttää muiden silmissä? Ainakin vanhemman polven poliitikoilla ja kulttuurisella eliitillä oli ajatus, että he pystyvät määrittämään, mitä Helsinki on ja miltä se näyttää.

Lopulta keskusteluun saatiin mukaan myös kansalaisia ja kaupunki kutsui väkeä ideoimaan. Tämä hakuprosessi haastoi järjestelmän, jossa kulttuuripolitiikka on vain sitä, mitä kaupunki siihen kanavoi. Kulttuurikaupunkivuodella sinänsä ei ollut juurikaan kansainvälistä merkitystä, mutta keskustelu oli tärkeää kaupunki-identiteetin rakentamisen kannalta; sitä ei pyritty enää ohjaamaan suoraan kaupungintalolta.

90-luvun loppu oli henkisesti tärkeää aikaa Helsingissä. Nousu alkoi, ja se oli muutakin kuin iiteetä. Ajassa oli selvästi uskoa tulevaan, se oli tavattoman vapauttavaa. Tuntui olevan mahdollisuuksia, ja niitä käytettiin. Asuin itse Pohjois-Englannissa ja kun tulin Suomessa käymään, tuntui, että täällä mennään enemmän eteenpäin kuin Englannissa, vaikka sitä pidetään Lontoon takia niin edistyksellisenä. Helsingissä olin vähemmän eristyksissä kuin Lancasterissa.

Ehkä se isoin juttu 90-luvun puolivälissä oli, että silloin opittiin ottamaan aloite omiin käsiin: me voimme itse tehdä jotain. Ei niin, että jotkut meidän yläpuolella tekevät. Ennen tekijä oli viranomainen, nyt se saattoi olla jopa yksittäinen kaupunkilainen.”

Cantell työskentelee nykyisin Helsingin kaupungin tietokeskuksen johtajana.